Syön lähes aina ulkona aamiaista Senegalissa. Ensinnäkin siksi, että omassa asunnossani ei ole keittiötä eikä edes kaasukeitintä (toki sellaisen saisi helposti hankittua, jos vain haluaisin), ja käytän veden keittämiseen, ajoittaisen pastan kokkaamiseen tai voileipien väsäämiseen parinkymmenen metrin päässä olevaa naapurin kyökkiä, johon minulla on myös avain. Samalla avaimella saan kätevästi myös pääsyn satelliittitelevision äärelle naapurin olohuoneeseen, jos iltaisin on tylsää ja haluaa nähdä uutisia maailmalta : )
Yleensä syön kuitenkin aamiaista toisen naapurin, Fatou Tinen pitämässä aamiaiskojussa, jossa myös CIFOP-keskuksen oppilaat ja opettajat käyvät aamulla ennen tuntien alkamista. Huolestuneena kyselin miten kojulle käy koulun loman alkaessa kesäkuussa, mutta Fatou vakuutti tekevänsä aamiaista loman aikanakin.
Aamiaiskoju sijaitsee noin 40 metrin päässä asunnoltani, ja koostuu heinäkatoksesta, pöydästä ja kolmesta tai neljästä penkistä. Pöydällä on yleensä kolme erilaista kattilaa: yhdessä on herkullista papukastiketta, ndambea, toisessa itsetehtyä majoneesia, ja kolmannessa spagettia, johon on sotkettu hiukan jotakin kastiketta. Joskus tarjolla on myös tonnikalatahnaa. Puolet pöydästä peittyy patonkeihin, joita on kahta erilaista: kokonainen keveä peruspatonki maksaa 150 CFAa (vajaat 0,25 euroa), ja pienempi, mutta tiiviimpi ”pain riche”, joka muistuttaa itsetehtyä isoa sämpylää, maksaa 100 CFAa (0,15 euroa). Täytteet maksavat kukin 50 CFAa, ja yleensä otan puolikkaan patongin tai kokonaisen “pain richen” majoneesilla ja ndambella. Edellinen vapaaehtoinen oli myös tunnettu rakkaudestaan ndambeen, joten todennäköisesti kaikille tänne tuleville suomalaisille tarjotaan jatkossa lempiruokaamme, papukastiketta…
Kojun kahvi on Senegalin omaa cafe toubaa: guinean pippurilla (?) maustettua, hyvin sokeroitua ja maukasta mustaa kahvia, jossa kuuleman mukaan on vähemmän kofeiinia kuin tavallisessa kahvissa. Usein keitän itselleni ensin yhden kupin vähemmän maukasta Nescafe-pikakahvia maitojauheella, ja täydennän sitä cafe touba -sokeripaukulla. Cafe touba maksaa kadulla ja tällaisissa kojuissa 50 CFAa (0,08 euroa) – rannikon turistiravintoloissa siitä voidaan pyytää kymmenkertainen hinta, siis jopa lähes euro, jota muistan kauhistelleeni kuukausi sitten jo paikallisiin hintoihin totuttuani : ) Yleensä koko aamiaiseen kuluu Mborossa noin 200-250 CFAa, 30 senttiä, kun taas hotelleissa aamiaista ei taatusti saa alle tonnilla (1,5 euroa), hyvä jos kahdellakaan. Hotelleissa sen taso on usein surkea: samaa Nescafea ja maitojauhetta, jota juon kotonakin, appelsiinimehua purkista ja patonkia voilla ja hillolla – CIFOPin aamiaskojun ndambe tai edes majoneesi voittaisi hillo-voiyhdistelmän milloin tahansa.
Viikonloppuisin Madame Tine ei aina myy aamiaista, joten olen varannut naapurin jääkaappiin jugurttia, hedelmiä ja itselleni epätyypillisesti nutellan tyyppistä suklaa-pähkinätahnaa (se on kyllä oikeasti hyvää!) sekä iänikuista Afrikka-juustoa, pikkukolmioiksi folioon pakattua Vache qui rit -sulatejuustoa. Vielä jos hankin itselleni näkkileipää jostakin Dakarin hyvinvarustellusta supermarketista, niin kaikki on kunnossa pahan päivän varalle!
Kesti noin kolme viikkoa asua CIFOPissa ennen kuin sain tietää, että lähellä on myös kauppa. Sitä ennen oletin, että lähin paikka hankkia yhtään mitään on joko kahden kilometrin päässä meren rannalla oleva kalastajakylä Mboro-sur-mer, tai sitten kolmen kilometrin päässä oleva Mboron keskusta. Löydettyäni tien toisella puolella olevalle kaupalle tajusin miksi en ollut sitä aiemmin huomannut: siinä ei (tietenkään) lukenut yhtään mitään, ja kauppa muodostui muutamasta aaltopellinpalasta asuintalon edessä.
Kaupan luukulla myyjää hetken huhuiltuani pihalla leikkivä pikkutyttö haki varmaankin isänsä paikalle, ja sain lopulta tehtyä ostokseni. Leipä oli tosin lopussa, mutta onnistuin saamaan viimeisen vajaan puolikkaan patonginpalan. Lisäksi kaupasta löytyi tulitikkuja, teetä, sokeria, tupakkaa, pyykinpesujauhetta ja maitojauhetta. Omistaja pahoittelikin valikoiman vähäisyyttä, mutta toisaalta tuskin CIFOPin oppilaat, kaupan pääasialliset asiakkaat juuri muuta ostavatkaan.
Lähestyvä sadekausi tuo mukanaan myös hedelmät: olin shokissa ensimmäisenä viikkonani Mborossa, koska hedelmiä ei silloin löytynyt mistään, joitakin tuontiomenoita ja nahistuneita banaaneja lukuunottamatta. Nyt mangot ovat ilmestyneet jo Mboronkin torille, mutta kilohinta lähentelee vielä euroa. Odottelen varsinaista mangokautta vesi kielellä, sillä silloin niitä kuulemma saa ämpäreittäin pikkurahalla. Lurps!
