Senegalissa ”juhla” tarkoittaa lähes synonyyminomaisesti ruokaa, paljon ja mielellään montaa erilaista lajia. Juomana voidaan tarjoilla jotakin CocaCola -yhtiön tuotetta, tai vaihtoehtoisesti edullisempia (ja omasta mielestäni miljoona kertaa parempia) paikallisia mehuja, kuten bissapia, baobab-puun mehua tai tamarindimehua. Juhliin kulutetaan surutta rahaa, ja niitä järjestetään paljon: kastejuhlia on usein, koska lapsia syntyy usein; uskonnollisia juhlia on islamin puolesta ainakin kolme-neljä suurta vuosittain, ja kristityillä omansa. Muslimit ja kristityt juhlivat myös toistensa juhlia, ja ihmisiä kutsutaan kylään juhliin uskontorajojen yli.
Alkoholia ei taatusti tarjoilla missään, paitsi ehkä kristittyjen järjestämissä juhlissa, mutta sellaisiin en ole vielä päässyt osallistumaan. Ellei kristilliseksi tilaisuudeksi voida laskea katolisen lähetysseuran tiloissa järjestettyä diskoiltaa toissa viikon lauantaina – ”Mission Catholique” kuuluu ilmeisesti Mboron kuumimpiin menomestoihin! Se tosin tuntui hiukan koulun limudiskolta ympäristönsä puolesta: iso sali täynnä lähinnä lukioikäisiä nuoria, musiikkina kaikkea amerikkalaisesta hiphopista reggaehin ja senegalilaiseen mbalaxiin (Youssou N’Dourin tunnetuksi tekemä musiikkilaji). Diskossa kuitenkin myytiin sokerijuomien lisäksi myös olutta.
Diskon jälkeisenä päivänä eräs Jappoo-projektille läheinen mies järjesti kastejuhlat ensimmäiselle lapselleen, josta tuli Muhammed – itse vauvaa en tosin koko juhlan aikana nähnyt. Kastejuhlat olivat toistaiseksi mielenkiintoisin kulttuurinen kokemus Senegalissa. Muslimit antavat lapselle nimen kahdeksantena päivänä syntymästä, joten kastejuhlat voivat sattua mille viikonpäivälle tahansa. Koko päivän kestäneen juhlan aikana vieraat levittäytyivät pitkin perheen, ja ilmeisesti sukulaisperheidenkin pihapiirejä. Kadulle oli pystytetty iso muovikatos, hiekassa tökötti muovituoleja ja musiikki soi liian lujalla. Aamulla, ja iltapäivään saakka saapuville vieraille tarjottiin perinteistä kasteruokaa lakhia, hirssipuuroa makeassa jogurtissa. Iltapäivällä saapui varsinainen ruokalaji pöytään (tai tässä tapauksessa lattialle), yleensä riisiä lihalla tai jollakin kastikkeella.
Ruokailun jälkeen alkoi naisten vuoro; kadulle katoksen alle kerääntyi sabar-bändi. Sabar tarkoittaa sekä musiikkia että tanssia, niin sanottuja perinteisiä senegalilaisia rytmejä. Toissa sunnuntaina yhtyeeseen kuului ainakin seitsemän sabar-rumpalia: toinen käsi lyö rumpua kepillä, toinen käsi ilman keppiä. Juhlien muusikot saavat palkkansa kuuntelijoiden antamien seteleiden muodossa, ja niitä lahjoitetaan soittajille joko kiinnittämällä seteli hikiseen otsaan tai asettamalla se soittajan hampaiden väliin. Grioottiperinteen mukaisesti erityisen anteliaita suurempien summien antajia ylistetään viisaudestaan, suopeudestaan ja kaikesta muusta mahdollisesta. Senegalin tunnetuin muusikko, kansallissankarin asemaan kohotettu Youssou N’Dour (ks. toisen blogini artikkeli) sai näkemässäni konsertissa muun muassa rannekelloja lahjaksi yleisöltä – Malissa parhaat laulajattaret ovat kuulemma saaneet lahjaksi myös autoja erityisen innokkailta faneilta.
Sabarin sanotaan olevan naisten valtakuntaa. Vaikka soittajat ovatkin miehiä, huomio kiinnittyy päätoimijoihin ja tilan keskipisteisiin, naisiin, jotka tanssivat yksin, kaksin tai ryhmässä. Tavallisesti hyvin verhotut reidet vilahtelevat tanssiessa tuon tuosta kietaisuhameen alta, ja jotkut naisista olivat varautuneet tähän pukemalla hameen alle siveästi leggingsit tai pyöräilyshortsit. Toisinaan hameiden alta vilahteli myös ”perinteisiä senegalilaisia alusasuja”, eli virkattuja lyhyitä kietaisuhameita, jotka eivät juuri peitä mitään.
Sabar ja seremoniamestari hattunsa kera.
Sabar-bändin lisäksi paikalla oli juhlan seremoniamestari, joka usutti naisia, myös erinäisiä valkoisia juhlavieraita tanssimaan. Kuvassa näkyvää hattua kierrätettiin päästä toiseen, merkkinä siitä, että ko. henkilön pitäisi pikapuoliin siirtyä keskelle areenaa pöllyttämään hiekkaa ja paljastelemaan reisiä rumpujen tahdissa.
Tanssivia naisia – ja joitakin satunnaisia miehiä – katsoessa oli hauskaa huomata, miten erilaisia ihmisten tanssityylit ovat. Parhaille nuorille naisille hurrattiin villisti ja heidät oli helppo huomata jo yleisön innostuneista alkureaktioista. Toisaalta myös perusperheenäitien yllättävän taidokkaat tanssiliikkeet aiheuttivat melkoisia huomionosoituksia ja hyväksyvää naurua.
Niin, että tanssinko minä? Olin ulommassa katsojaringissä ja vältin seremoniamestarin hatun toistaiseksi. Tuntui erityisen hassulta verrata pelkkään improvisaatioon perustuvaa kastajais-sabar-sessiota siihen, kun Brysselissä ollessani osallistuin muutaman kerran senegalilaisen tanssinopettajan pitämälle sabar-kurssille, joka järjestettiin kuntoilukeskuksen tanssisalissa. Muutamasta oppitunnista on vähän hyötyä siinä vaiheessa, jos joutuu tanssimaan useamman sadan silmäparin katsoessa. Sabarin rytmit ovat huomattavasti hankalampia – tai ainakin nopeampia – kuin muut länsiafrikkalaiset rytmit, joihin olen erinäisillä afrikkalaisen tanssin kursseilla tottunut.
Viime viikolla olisi ollut vielä kahdet toisetkin kastajaiset Jappoo-projektin lähipiirissä, mutta maanantaina en voinut kovin hyvin, ja keskiviikkona taas päätin lähteä iltapäivällä seuraamaan yhtä ryhmäkeskustelua (aiheesta malaria) ja elokuvailtaa (aiheesta ripulitaudit). Mboron FONEESin kassanhoitaja Mamy on viimeisillään raskaana, joten ehkä pian on seuraavan kastejuhlan vuoro, inshallah. Sitä ennen ehdin vielä treenata sabaria yksin huoneessani ennen julkista nöyryytystä : )
Linkki YouTubeen sabarista kertovaan, englanniksi tekstitettyyn lyhyeen dokumenttielokuvaan.
