Normipäivä Senegalissa. Pienenpienistä pökäleistä huolimatta arvostan gekkojen viihtymistä asuntoni tienoilla, koska ne syövät suihinsa hyönteisiä, kuten moskiittoja – ja ovathan ne ihan suloisia, etenkin muutaman sentin mittaiset vauvagekot, joita olen nähnyt pyörimässä ovellani viime päivinä.
Gekkokakan lisäksi ajattelin tässä postissa kertoa siitä, millaista etelän vapaaehtoisen arki on. Tästä voi olla hyötyä niille, jotka harkitsevat ohjelmaan hakemista ensi syksynä: partiolaisilla on nyt kaksi paikkaa auki, toinen täällä Senegalissa ja toinen Nepalissa, josta en osaa juuri itse kertoa. Nepalissa on kuitenkin ollut useita etvo-vapaaehtoisia töissä muissa järjestöissä. Lista muiden maailmalla olevien etvojen uusimmista blogiposteista löytyy etvo-ohjelmaa hallinnoivan Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen sivuilta.
Vapaaehtoisiksi toivotaan ainakin sopivan koulutustaustan, mielellään myös työkokemusta omaavia ihmisiä. Silti hakijoita riittää: viime vuonna vain noin puolet hakijoista valittiin. Suomesta löytyy siis selkeästi muista kulttuureista ja elintavoista kiinnostuneita ihmisiä, jotka haluavat osallistua omalla työpanoksellaan etelän kansalaisjärjestön käytännön työhön. Hakijoiden taustat vaihtelevat toimittajista sairaanhoitajiin, opettajiin tai sitten meihin yleisiin hallintoihmisiin.
Etelän vapaaehtoisten kokemuksiin kuuluu useimmissa paikoissa nyrkkipyykki, sähkö- ja vesikatkojen sietäminen (jos juoksevaa vettä yleensä on), vatsataudit, julkisilla kulkuneuvoilla (lue: täpötäyteen pakatut ja hitaasti etenevät bussit) liikkuminen, kielitaito-ongelmat, yksinäisyys ja turhautuneisuus. Kuulostaako houkuttelevalta vapaaehtoistyötarjoukselta?
Etvo-ohjelmassa on se etu verrattuna moniin muihin – usein reippaasti maksullisiin – vapaaehtoisohjelmiin, että me olemme yleensä ainoita ”valkoisia” vapaaehtoisia vastaanottavassa järjestössä, ainakin kyseisessä hankkeessa. Tämä on ehdottomasti etu sopeutumisessa ja ihmisiin tutustumisessa, koska muuten jämähtää helposti juttelemaan muiden eurooppalaisten kanssa. Tosin henkilökohtaisesti koen tulevani paremmin toimeen senegalilaisten kuin ranskalaisten/belgialaisten kanssa, joita täällä jonkin verran lappaa tekemässä harjoitteluita ja vapaaehtoistöitä. Jotenkin senegalilaisten mentaliteetti on kuitenkin lähempänä suomalaista kuin ranskalaista, vaikka jälkimmäisten kieltä täällä puhutaan siirtomaa-aikakaudesta johtuen. Näin olen siis ainakin itse kokenut.
Yleisesti, ehkä joitain Etelä-Amerikan maita lukuunottamatta, elintaso laskee huomattavasti Suomeen verrattuna, tai vastaa ehkä opiskelijasoluja. Osa etvo-vapaaehtoisista asuu paikallisissa perheissä, mutta Senegalin osalta sellaista vaihtoehtoa ei edes tarjottu. Onneksi saan osallistua perhe-elämään Tinen naapuriperheen luona, jossa käyn usein syömässä illallista ja tästä eteenpäin (toiveesta) preppaamassa perheenisä Ibou Tinen englantia. Iboun haastattelu mehiläistenhoidosta löytyy myös Woomal-DVD:ltä ja YouTubesta.
Olen ollut onnekas erityisesti työnkuvani kohdalla, sillä olen oppinut enemmän kuin uskalsin etukäteen odottaakaan: niin ruohonjuuritason kehitysyhteistyöstä, ympäristöasioista kuin elämästä Senegalissa yleensä. Työ on mielenkiintoista ja haastavaa – vaikkakin usein myös turhauttavaa ja hidasta. Sinänsä koen työskenteleväni melko normaalissa työympäristössä, ainakin ellei seuraavia asioita oteta huomioon:
- vähintään puolet ajasta viereiseltä työmaalta kuuluu ainakin 80 desibelin melu, joka jokseenkin häiritsee keskittymistä, mutta ei silti tee siitä mahdotonta (tottumuskysymys)
- minulla ei ole toimistoa tai työpöytää, vaan työskentelen keskukseen kuuluvan ravintolan pöydässä, välillä täällä nettikahvilan puolella jos langaton yhteys ei toimi (kuten se ei nyt ole toiminut viimeisen kuukauden aikana)
- ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia lappaa sisään keskukseen noin viiden minuutin välein, ja vähintään kättely ja tervehdysten vaihtaminen on pakollista
- sähkökatkoihin kannattaa varautua ja ladata välittömästi sähköposteissa lähetetyt olennaiset paperit koneelle, jotta voi työskennellä sähkökatkon aikanakin (no, blogitekstejä ja raportteja voi joka tapauksessa kirjoittaa valmiiksi, jos vain tietokoneen akkua riittää)
- kello kahden ja kello viiden rukoushetkien aikana levitetään matto lattialle, läträtään vesikannujen kanssa ja suoritetaan rukous; perjantai-iltapäivänä suurin osa ihmisistä katoaa moskeijaan iltapäiväksi, ja palaa ehkä kolmen-neljän maissa töihin, jos palaa
- suurin osa “työntekijöistä” on vapaaehtoisia, jotka saavat hyvin pienen korvauksen työpanoksestaan terveys- tai ympäristöhankkeissa
Töissä ympäristökasvatustilaisuudessa.
Työnkuvastani tarkemmin kirjoitin jo aiemmassa blogipostissani, joten siirryn etvon viikonloppujen puolelle.
Viime viikonloppuina ohjelmassani on ollut hyvinkin tylsiä asioita, koska olen halunnut pysyä Mborossa ja vain levähtää parin päivän verran. Pari viikkoa sitten lauantaina tein muun muassa naapurin kanssa ostoskierroksen Mborossa: ruokatarvikkeiden, kuten maitojauheen, mangojen, omenoiden ja jogurtin lisäksi piti lopulta hankkia huoneeseeni tuuletin, koska nyt öisinkin on jatkuvasti yli +25 astetta lämmintä. Mukaan tarttuivat myös kynnysmatto ja jatkojohto. Illalla siivosin asuntoni ja katsoin MM-kisojen Paraguay-Espanja -pelin toisen puoliajan naapureiden televisiosta.
Sunnuntaina nukuin pitkään, pesin pyykkiä, söin ison ja herkullisen lounaan naapureiden luona ja kävin muutaman kilometrin päässä olevalla rannalla. Aiemmin olen yleensä käynyt vain juoksemassa rannalle ja takaisin, mutta kesäkuun lopussa, pari kuukautta Mborossa oltuani huomasin, että siellähän voi myös viettää aikaa – kunhan vain varautuu siihen, ettei aurinkovarjoja ole, ja että paikan päältä voi parhaimmillaan ostaa vain paikallisia mehuja ja hedelmiä.
Mango- ja mehumyyjiä Mboron rannalla.
Rannalla oleminen on täällä yleinen sunnuntaiaktiviteetti. Ihmisiä tulee busseilla ja autoilla jopa Tivaouanesta, 30 kilometrin päässä olevasta kaupungista saakka nauttimaan Mboron rannasta. Vedessä pärskimisen lisäksi ihmiset hautaavat itseään mielellään hiekkaan, pelaavat jalkapalloa, painivat tai harrastavat muuta kuntoilua. Itse lähinnä istun, kävelen loppumattomalta tuntuvaa rantaa tai luen jotain. Tai en tee yhtään mitään, mikä on ihan miellyttävä vaihtoehto sunnuntai-iltapäivän viettämiselle.
Asemapaikkani Mboro ei ole kaikista vilkkain kaupunki yöelämän kohdalta, mutta toisinaan täällä järjestetään tanssi-iltamia, jotka muistuttavat hiukan koulun diskoja puitteiltaan, mutta eivät tanssimisen osalta. Dakariin pääsee kuitenkin muutamassa tunnissa, jos haluaa esimerkiksi nähdä isompien starojen konsertteja tai tutustua muuten Senegalin pääkaupungin menoon. Riippuu paljon omasta mielenkiinnosta ja aktiivisuudesta, mitä näkee ja tekee. Itse olen seurannut painiotteluita, nauttinut Dakarin ravintoloiden monipuolisuudesta ja käynyt joissakin pääkaupungin kulttuuririennoissa, kuten katsomassa nykytanssia tai elokuvia Ranskan kulttuurikeskuksella. Muuten työn ulkopuolinen matkustaminen on jäänyt vähemmälle, niin taloudellisista kuin jaksamisenkin vuoksi, mutta toukokuussa kävin St-Louisissa jazz-festareilla.
Kongolaista nykytanssia Dakarissa.
Viime viikkoina olen alkanut rutinoitua niin työ- kuin vapaa-ajan elämäänkin. Enää ei tarvitse edes miettiä ensimmäisten kuukausien tapaan, miksi sitä tulikaan taas lähdettyä, koska vastaus tulee itsestään lähes päivittäin: en usko, että olisin voinut saada näin antoisaa kokemusta kehitysyhteistyön todellisuudesta mistään muualta. Onkin uskomattoman harmillista, että taisin olla viimeinen etvo-vapaaehtoinen, jolle myönnettiin työttömänä työnhakijana työelämävalmennustukea vapaaehtoiskauttani varten. Etenkin, koska palaan Senegalista Suomeen suoraan palkkatöihin, ja varmasti ainakin osittain juuri etvo-kokemukseni ansiosta. Jatkossa etvot joutuvat etsimään rahoitusta muualta kuin Työministeriöstä, ja todennäköisesti myös omista taskuistaan.
Toivon kuitenkin, että ensi vuodelle riittää motivoituneita hakijoita Woomal-hankkeeseen: sinnikkyys, avoimuus ja halu oppia ovat täällä tarvittavia ominaisuuksia, joiden avulla pärjää pitkälle. Ja kyky sietää epävarmuutta ja jatkuvia muutoksia – kuten niitä aina uudelleen lattioille ilmestyviä gekkokakkoja.
