Tuska 2010

Senegalissa ollessani ikävöin Suomen helppoa jätteenlajittelua: paperit, biojäte ja sekajäte kerätään talojen pihoilta, kun taas pullot, metalli ja ongelmajäte pitää yleensä viedä hiukan kauemmas. Ikävöin sellaista huoletonta elämää, jossa jokaikinen muovipussi ei muodostanut ongelmaa, ja jokaikinen käytetty patteri mahdollista ympäristökatastrofia. En näköjään ole ollut ainoa etvo-vapaaehtoinen samankaltaisten ajatusten kanssa, sillä sekä Maarit Sambiassa että Anu Sambiassa kirjoittivat omista jätekokemuksistaan toisella puolen Afrikkaa.

Olen palannut Suomeen pari viikkoa sitten, mutta asenteeni jätteisiin on (toivottavasti) peruuttamattomasti muuttunut. Nyt iloitsen siitä, kun kaupassa myyjä kysyy erikseen, tarvitsenko muovipussia. Aiemmin ei juuri tullut mieleeni kertaa, jolloin olisi Suomessa tuskaillut roskien tai jätehuollon suhteen, muuten kuin biojätepussin tuoksujen tuomalla ajatuksella ”jaaha, pitäisi taas viedä tuo roskapussi ulos”. Vaikka Suomessa tuotetaan taatusti enemmän jätteitä asukasta kohden kuin Senegalissa, se ei ole meillä ongelma – tai ainakaan näkyvä sellainen. Roskat siivotaan pois näkyvistä, ja samalla pois mielestä. Tiedän, että Helsingissä on valtavia kaatopaikkoja, mutta minun ei tarvitse katsella ja haistella niitä joka päivä, kuten Senegalissa tein pienten, epävirallisten ja valvomattomien kaatopaikkojen kanssa.

Epävirallinen jätteidensijoituspaikka Koldassa, Etelä-Senegalissa.

Kärsin Senegalissa jatkuvasti omantunnontuskista ympäristönsuojelun suhteen, niin työajalla kuin sen ulkopuolellakin. Joka kerran, kun ostin kaupasta sardiinitölkin – voittamaton vara nälän yllättäessä ja lähimmän varsinaisen kaupan ollessa kolmen kilometrin päässä – limpparitölkin tai minkä tahansa muovipakkauksen, huokasin jo etukäteen tietäessäni, että hetken päästä katselen taas avuttomana tyhjää pakkausta kädessäni. Yhden hengen talouteni biojätteet (keskimäärin yksi hedelmän- tai kananmunankuori päivässä) eivät myöskään oikein riittäneet muodostamaan kompostia. Mboron kaupungissa harvakseltaan kiertäviä jätetraktoreita ei asuinalueellani, semi-maaseudulla juuri näkynyt.

Vähemmän jätteitä, vähemmän ongelmia?

Tuntuu tekopyhältä puhua ranskan kielisestä kolmen R:n periaatteesta (reduire, reutiliser, recycler = vähennä, käytä uudelleen, kierrätä) Senegalissa, jossa kaikkia jo toteutetaan osittain enemmän kuin Suomessa. En silti yhtyisi aivan täysin Palefaceen (City -lehden haastattelussa), joka paukuttaa: “Olemme ylpeitä pullojen kierrätysjärjestelmästä, mutta Afrikassa jätteet seulotaan läpi ja kierrätetään sataprosenttisesti. Mitään ei jää! On erhe puskea länsimallia sinne, missä moni asia on vielä terveellä mallilla.” Paleface tosin on viettänyt Länsi-Afrikan aikansa todennäköisesti Beninissä Villa Karossa, ja omien muistojenikin mukaan Benin oli huomattavasti vähemmän roskaisempi kuin Senegal. Mutta en sanoisi Benininkään jätehuollon olevan “terveellä mallilla”, koska siellä yleisin keino jätteiden hävitykseen on niiden polttaminen. Tämä taas tuottaa sekä terveydelle ja ympäristölle haitallisia kaasuja.

Dakarissa on valtava kaatopaikka, jonne kaupungin jätteet dumpataan sellaisenaan. Muualla tälläisia kaatopaikkoja ei oikeastaan ole, vaan jätteet kaadetaan epävirallisiin paikkoihin minne saattuu. Usein roska-autot kulkevat sen verran harvoin, että asukkaat turvautuvat epävirallisiin roskankuljetuskeinoihin: aasikärryihin, joiden kuljettajat voivat pyytää yhdestä roskapussista 100 CFAa (15 senttiä) tai enemmän. Huhujen mukaan Dakarin aasikärryt eivät kuitenkaan vie roskapusseja kaatopaikalle, vaan hautaavat ne rantahiekkaan tai muualle kaupunkiin. Ympäristöhaittojen lisäksi nämä mustan pörssin jätteet pahentavat viime vuosina lisääntyneitä tulvia, kun sadevesi ei pääse imeytymään maaperään sinne haudattujen roskapussien vuoksi.

Reduire – vähennä jätteitä

Varsinkin Senegalin maaseudulla kulutus on minimaalista Suomeen verrattuna, polttopuita lukuunottamatta. Esimerkiksi Mboron asukkaat tuottavat keskimäärin alle 300 g jätettä päivässä, kun taas Suomessa jätettä ainakin Lounais-Suomen alueella kertyy yli 800 g päivässä (www.miljo.fi). Jätteiden koostumus on myös erilainen: Senegalissa suurin osa jätteistä on orgaanista, ja myös hyvin kosteaa verrattuna pohjoisen roskapusseihin.

Muovijätteet ovat kuitenkin yksi erityisen merkittävä kulutuksen osa-alue, johon olemme yrittäneet puuttua Woomal -hankkeen ympäristökasvatustilaisuuksissa. Tarkoituksena on  saada ihmisiä muuttamaan ajatteluaan ja sitä mukaa käytöstään ovat muovipussien käytön suhteen. Ohuen mustan muovipussin saa jokaikisen ostoksen ympärille, usein kaksi tai kolme muovipussia, koska yksi pussi menee usein rikki välittömästi. Pussien jälleenkäyttö edes roskapussina on siis hankalaa. Muovipussit ovat joka tapauksessa viimeisimpien sukupolvien mukanaan tuoma tuote: aiemmin toriostokset lastattiin pään päällä tai kainalossa kannettaviin kalebasseihin.

Itse en omalla kohdallanikaan keksinyt parempaa ratkaisua mustille pienille muovipusseille kuin minimoida niiden käytön kantamalla mukanani reppua tai kangaskassia ja kerätä silti kertyneet muovipussit yhteen paikkaan.

Woomalin keskustelutilaisuuksissa otetaan aina esille muovipussien haitallisuus ympäristölle, mutta tehokkainta olisi tietysti päästä niistä eroon kokonaan. Esimerkiksi Kiina, Bangladesh, Intia, Kenia ja Ruanda ovat jo lain tasolla kieltäneet tai rajoittaneet voimakkaasti ohuiden muovipussien käyttöä, ja Etelä-Afrikassa niistä on tehty maksullisia. Maksullisuus vähentää tehokkaasti muovipussien käyttöä, kun ihmiset joutuvat miettimään, haluavatko ja tarvitsevatko he todella pussia ostoksilleen. Nämä ovat kuitenkin olleet valtiollisen tason päätöksiä, joilla on pyritty ohjailemaan ihmisten käytöstä – toisinaan hyvinkin onnistuneesti. Ainakin Irlannissa ja Hongkongissa muovipussivero on vähentänyt pussien käyttöä jopa 90 prosentilla, ja Ruandassa ei lehtiartikkeleiden mukaan enää näy juuri lainkaan muovipusseja. En tunne tilastoja, mutta voisin olettaa, että Suomessakin muovipussien uudelleenkäyttäminen tai vaihtoehdot niille lisääntyivät jokseenkin merkittävästi sen jälkeen, kun niistä tehtiin maksullisia joskus lapsuudessani.

Reutiliser – käytä uudelleen

Muovipusseja lukuunottamatta tuotteiden uudelleenkäyttäminen on Senegalissa arkipäivää. Ei ole tavaraa, jota ei voisi korjata tai muokata uudelleen käytettäväksi. Eräs tuttuni oli täysin varma, että Suomeen jättämäni, jo parin vuoden ajan viimeisiään vedelleen kannettavan tietokoneen voisi saada täällä täysin toimintakuntoiseksi. Koetin selittää, että Windows ei enää edes pyöri siinä, ja että vain Linuxilla se jotenkuten toimii tekstinkäsittelyssä ja sähköpostien lähettämisessä, mutta keskustelukumppanini usko senegalilaisten IT-teknikoiden taitoihin säilyi.

Senegalilaisten kotitalouksien säilöntätarpeet hoituvat tupperware-astioiden tai Ikea-purkkien sijaan käytettyjen muovipullojen ja lasitölkkien avulla. Käytetyistä tölkeistä tai pullonkorkeista taas valmistetaan käyttötavaroita tai koriste-esineitä erityisesti ulkomaalaisille turisteille myytäviksi, ja alumiinia voi myydä eteenpäin tehtaille tai metallisepille uudelleenjalostukseen.

Vanhojen sanomalehtien ympärille on kehittynyt oikein bisnes: erimaalaisia sanomalehtiä (olen nähnyt muun muassa marokkolaisia, tanskalaisia ja italialaisia) käytetään täytettyjen patonkien käärepaperina. Voileipäkauppiaat voivat ostaa sanomalehtiä muutamalla sadalla CFA:lla (alle 50 senttiä) per kilo. Nämä Mboronkin torille lopulta päätyvät erimaalaiset sanomalehdet kulkevat usean välikäden kautta: tiettävästi ainakin Dakarissa kiertää ulkomaalaispiireissä ja kortteleissa lehtien kerääjiä, jotka ostavat lehtiä eteenpäin myytäviksi.

Recycler – kierrätä

Kierrätys, ”recycler”, on varmasti se hankalimmin ratkaistava ongelma Senegalissa. Kierrätykselle omistatautuneita tehtaita ei juuri ole, koska ne tarvitsevat toimiakseen aina ulkopuolista tukea. Ainakin kahdessa senegalilaisessa kaupungissa, Thiesissä ja Kaolackissa on kuitenkin tiettävästi italialaisen kansalaisjärjestön tukemia muovinkierrätystehtaita.

Kaksi kuukautta Mborossa oltuani sain kuulla, että vammaisjärjestön puheenjohtaja kerää Mboron kortteleissa muovijätteitä ja myy niitä eteenpäin Thièsissä 50 kilometrin päässä sijaitsevaan muovinkierrätystehtaaseen. Vanhat muovisandaalit, astiat ja saavit ovat arvokkaimpia, mutta tehtaassa otetaan vastaan myös ohuita muovipusseja. Tarkoituksenamme oli Mboron woomalistien kanssa käydä tutustumassa Thiesin tehtaaseen ja miettiä mahdollista yhteistyötä, mutta aika loppui kesken…toivottavasti mborolaiset käyvät siellä ilman minua, tai viimeistään seuraavan etvo-vapaaehtoisen kanssa!

Vammaisjärjestön johtaja Diouga esittelee varastoa, johon on kerätty muovijätteitä ympäri Mboron kaupunkia.

Suomessa tehtävien ympäristökasvatushankkeen perimmäinen ongelma on lopulta sama kuin Senegalissakin:

“Kuluttajien asenteisiin vaikuttaminen on vaikea ja pitkäkestoinen prosessi. Erityisen haastavaa on saada hyvä tahto muuttumaan teoiksi arkielämässä. Pääkaupunkiseudun asukkaista noin 80 prosenttia haluaa toimia jätemääriä vähentävällä tavalla vuoden 2003 tutkimuksen mukaan. Käytännössä vain noin puolet tästä toteuttaa hyvät aikeet. Toimeen tarttujien määrä on kuitenkin hitaassa kasvussa.” (teksti julkaisusta, jossa kerrotaan YTV:n jätteiden synnyn ehkäisyyn tähtäävästä hankkeesta pääkaupunkiseudulla 2005-2007)

Woomal -hankkeessa on täsmälleen sama huoli: muuttuuko lisääntynyt tieto teoiksi? Ympäristökasvatus on Senegalissa vasta alussa, ja haasteita riittää. Woomalin koordinaattori Diarietou Gueye summaa kuitenkin osuvasti: ”Asenteiden muuttuminen vaatii aina pitkäjänteistä työtä: puhutaan ennemminkin kymmenestä vuodesta ennen kuin todellisia muutoksia alkaa näkyä. Mutta on tärkeää, että joku aloittaa työn.”

- -

Vaikka olenkin nyt palannut Suomeen, jatkan ainakin jossain määrin Woomal -hankkeessa vapaaehtoisena. Seuraavassa Partio -lehdessä pitäisi ilmestyä kirjoittamani juttu Woomal -hankkeen konkreettisesta edistymisestä. Viikko sitten olin valitsemassa uutta Senegaliin ensi vuonna lähtevää etvo-vapaaehtoista. Ja blogitekstien aihioitakin olisi vielä jäljellä, muun muassa Suomessa Kilke-leirillä olleen Ousseynou Sambin haastattelu, ja kuvakertomus Fimelasta mangrove-metsikön istutuksesta.  Kun vain löytyisi hiukan ylimääräistä aikaa ja energiaa, jotta niitä ehtisi kirjoittaa ja kuvittaa jossakin välissä!

Kuvakertomus Koldasta, osa 2

Viime viikolla lähdin toiselle vierailulleni Koldaan, Casamancen alueelle Etelä-Senegaliin (ks. aiempi postini Koldasta). Matkalle oli kaksi syytä: ehkä tärkeämpänä syynä oli uusien leimojen hankkiminen passiini, sillä voin oleskella täällä 3 kuukautta kerrallaan samalla maahantuloleimalla. Ennen kolmen kuukauden täyttymistä tulisi joko hakea viisumille virallista jatkoa paikallisesta sisäministeriöstä tai poistua maasta ja tulla takaisin uusilla leimoilla. Lyhin reitti Koldaan kulkee Gambian kautta, ja tadaa: samalla passi saa näitä kaivattuja leimoja. Nyt kahden matkan jälkeen Koldaan ja takaisin passissani on yhteensä 15 (!) uutta leimaa – yksi jäi leimaamatta menomatkalla, kun autoamme ei huomattu rajanylityspaikalla. Paastokuukausi ramadan vaikuttanee myös rajaviranomaisten tarkkaavaisuuteen…

Toinen syy matkalleni Koldaan oli pitää siellä pieni koulutussessio tiedonhausta internetissä ja blogin perustamisesta. Tätä pyydettiin edellisen vierailuni yhteydessä. Lisäksi tapasin Woomalin järjestämään kolmipäiväiseen ympäristökasvatuskoulutukseen osallistuneita paikallisia järjestöjen ja kortteleiden edustajia ja osallistuin nuorisoliikkeiden väliseen kokoukseen kaupungintalolla.

Kokous kaupungintalolla.

Reilut kaksi kuukautta lisää lähes jokapäiväistä sadetta oli muuttanut Koldaa: iltaisin saattoi olla jopa viileää, ja sateen jälkeen kävely hiekkateillä muuttui hankalaksi nilkkaan ulottuvien lätäköiden vuoksi. Nyt Koldassa oli myös joki (ks. edellisen vierailun kuva vedettömästä jokilaaksosta), mutta possut nauttivat edelleen sinne heitettyjen jätteiden antimista.

Possut, roskat ja joki Koldassa.

Yhdeksi päiväksi oli suunniteltu myös seuranta- ja suunnittelumatkaa Guinea-Bissaun rajalla sijaitsevaan Salikeinén kylään (30 kilometriä Koldasta), jonne oli istutettu puita heinäkuisen partioleirin aikana ja on tarkoitus istuttaa lisää syyskuussa Woomal-hankkeen puitteissa. Matka kuitenkin peruuntui, koska kunnanjohtaja oli muiden alueen johtajien ja koldalaisten kanssa vastaanottamassa pääministeriä ja nuorisoministeriä Koldassa järjestetyssä suuressa yleisötapahtumassa.

Parituhatta koldalaista vastaanottamassa ministereitä.

Yksi päivä käytettiin atk -ja internet-koulutukseen. Senegalilaiset käyttävät nettiä yleensä lähinnä yhteydenpitoon kavereiden kanssa (msn, sähköposti, skype, facebook…), ja Koldassa kuulemma nuoret miehet tuntevat hyvin myös deittisivuston 123love.com : ) Pidin pienen alustuksen siitä, miten internetistä etsitään tietoa muun muassa Googlen ja Wikipedian avulla, mutta ennen kaikkea siitä, miten tärkeää on arvioida kriittisesti tätä tietoa. Medialukutaito ei ole itsestään selvää maassa, jossa varsinaista lukutaitoa on vain 40 prosentilla kansalaisista.

Woomal-hankkeen projektoria voi käyttää elokuvanäytösten lisäksi myös koulutustilaisuuksissa.

Pitämääni koulutukseen osallistui vajaat kymmenen Woomal-vapaaehtoista, mukana myös muiden järjestöjen edustajia. Tietotekniikkasession päätteeksi loimme Koldan alueen partiolaisille oman blogin osoitteeseen http://woomalkolda.blogspot.com. Sinne toivottavasti ilmestyy jatkossakin uutisia ja kuvia Koldan tapahtumista, tulossa on ainakin raportti heinäkuussa ranskalaisten kanssa järjestetystä 20 päivän pituisesta leiristä.

Mietin atk-session jälkeen listaa eri spesialiteettialoista, joihin minut on täällä yhdistetty. Woomal-hanke on vaatinut monenlaisia taitoja: alussa olin “ympäristöasiantuntija”, sitten “viestintäasiantuntija”, viime viikosta saakka Mborossa “englannin opettaja”, ja nyt myös “atk-asiantuntija”. Mitään näistä aloista en tietenkään ole opiskellut, mutta tekemällä oppii…omalla kohdallani vajaat 8 vuotta kestänyt humanistis-valtiotieteellinen yliopistokoulutus opettaa lähinnä analyyttisyyttä ja kriittisyyttä, ei niinkään mitään varsinaisia taitoja. Tosin analyyttisyys, kriittisyys ja google tai muut tiedonlähteet eivät ole mitenkään huono yhdistelmä uusien tieto-taitojen hankkimiseen ja käyttämiseen. Ehkä voin vain jatkossa listata ammatikseni “moniosaaja” : )

Puutöitä

300 puuntainta odottamassa istuttajiaan.

Viime viikon maanantaina yhdistimme voimamme paikallisen tyttöjen yhdistyksen ja Dakarin esikaupungeista lomaleirille Mboroon saapuneiden partiolaisten kanssa. Ngaye-Ngaye II -nimiselle kaupunginosalle oli myönnetty 300 pyydettyä puuntainta (lajikkeet cordia ja flamboyant, en löytänyt mitään järkeviä käännöksiä suomeksi), jotka piti käydä istuttamassa ja samalla tiedottaa asukkaille siitä, miten kasveja tulisi hoitaa ja seurata.

Taimien kuljetusvälineenä toimivat käytetyt riisisäkit.

Aloitimme istutuksen aamukymmeneltä, jolloin siihen saakka suojanneet pilvet väistyivätkin auringon tieltä… (ja arvatkaa kuka unohti aurinkorasvan kotiin). Vaikka istuttajia oli yhteensä yli 60 -  enimmäkseen partiolaisia, lisäksi viisi tyttöjen yhdistyksen jäsentä ja muutama työntekijä Mborosta – ei välineitä, kuten lapioita ollut tarpeeksi kaikille. Puolen metrin syvyisen kuopan kaivuun kestäessä pisimpään koko istutusprosessissa työ hidastui siis pakostakin. Kaivuutyö lankesi useimmiten miespuolisille istuttajiille, mikä oli ihan mukavaa reilun 30 asteen lämpötilassa jo pelkän kävelyn ottaessa voimille.

Onnistui!

Itse vastasin lopulta lähinnä raportoinnista (valokuvaus) ja siitä, että puuntaimia suojanneet muovikääreet tuli kerättyä pois kadunvarsilta ajelehtimasta. Ne sai kätevästi iskettyä kadulta löytyneeseen tikkuun, idea tuli eräältä partiolaiselta, Awalta:

Pussitikku, à la Awa.

Taimet tarvitsevat kasvaakseen vettä, joten aina talojen edessä huudeltiin “indil ndox“, tuokaa vettä! Näin elokuussa sadekauden pitäisi olla Senegalissa runsaimmillaan, mutta Mborossa ja muualla Pohjois-Senegalissa taivas on vasta antanut pieniä näytteitä kunnon sateista. Sadekausi merkitsee myös puidenistutuskautta: on todennäköisempää, että puuntaimet selviävät hiukan pidempään elossa luonnollisen kastelun ansiosta, vaikka kaduilla vaeltelevat vuohet uhkaavatkin edelleen pieniä taimia.

Kasteluhommissa.

Reilun parin tunnin istuttamisurakan jälkeen kylmä vesi maistui ja tuntui kurkussa taivaalliselta. Partiolaiset hyppäsivät tarkoitusta varten vuokrattuun bussiin, jonka tuulilasi oli koristeltu hyvin tyypilliseen senegalilaiseen tapaan erilaisten uskonnollisten johtajien, painijoiden ja jalkapalloilijoiden kuvilla. Bussin nytkähtäessä liikkeelle se alkoi välittömästi kajahdella uskomattoman kovaäänisten partiolaulujen tahdissa. Epäpartiolaisena en taas pysty vertaamaan volyymitasoa Suomeen, mutta epäilisin suomalaisten partiolaisten säästelevän hiukan enemmän äänihuuliaan bussimatkoillaan.

Uskonnolliset hahmot, violetit höyhenet ja rantapallot sulassa sovussa bussin ikkunassa.

Partiolaiset palasivat teltoilleen metsään, minä hyppäsin pois projektikeskuksella ja jatkoin punaposkisena ja vedellä tankanneena muita hommia tietokoneellani. Yksi onnistunut metsityssessio takana, mahdollisesti muita vielä edessä – Woomal-raportoija kiittää ja kumartaa tältä erää!

Kello viiden tee

Partiolaiset Suomessa kaipailivat senegalilaisen teen, ataayan ohjetta – itse epäilin silloin, ettei sellaista varsinaisesti ole, teestä vain tehdään erittäin vahvaa ja siihen lisätään käsittämättömiä määriä sokeria.

Näin neljän ja puolen kuukauden jälkeen olen tarkkaillut teen tekoa lukemattomia kertoja ja osallistunut toisinaan sen valmistukseen yhteistyössä paikallisten kanssa. Jokainen tuntuu keittävän teen omalla tavallaan, joten alla oleva ohjeistukseni on vain viitteellinen. Ataayan valmistuksesta ja historiasta kerrotaan kuvin ja ranskaksi myös sivuilla Senegalaisement.net.

Harjoittelua.

Teenjuonti on sosiaalinen rituaali, ja yleensä valmistus lankeaa seurueen nuorimmille. Teetä voidaan juoda oikeastaan mihin aikaan tahansa, niin aamu- kuin iltakymmeneltäkin, mutta yleisimmin kaasukeitin tai hiilet otetaan esille neljän-viiden aikaan iltapäivällä – paitsi tästä päivästä neljä viikkoa eteenpäin, koska tänään alkoi ramadan-kuukausi, eikä auringonnousun –ja laskun välillä syödä eikä juoda mitään.

Itse keittoprosessi kestää yleensä vähintään tunnin, helposti kaksi tuntia, koska teestä keitetään arabialais-sahelilaisen perinteen mukaan kolme eri versiota: ensimmäinen on maultaan vahvin (ja josta itse pidän eniten), “kitkerä kuten kuolema” ja nimeltään lewel. Toisella keittokierroksella teehen lisätään enemmän sokeria, ja siitä tulee “makeaa kuten elämä”. Yleensä viimeistään kolmanteen, joskus jo toiseen, lisätään minttua ja vielä enemmän sokeria, jolloin siitä tulee “makeaa kuin rakkaus”.

Välineet:

-          teekannu

-          kaasukeitin tai muu kuumennusväline

-          vähintään kaksi pientä, snapsilasin tyyppistä teelasia

-          pieni vati, jonka päällä pidetään teelaseja

Minttua ja paketti teetä odottamassa keittämistä.

Tarvikkeet:

-          vettä

-          kiinalaista vihreää teetä (Senegalissa suosituimpiin merkkeihin kuuluu muun muassa mielenkiintoisesti nimetty ”Saddam”)

-          sokeria, joko vaniljoitua tai tavallista

-          tuoretta minttua

Valmistusvaiheet:

1. Laita vettä kannuun juojien määrän mukaan, noin puoli lasillista per juoja. Teetä laitetaan paljon – Senegalissa tee ostetaan yleensä pienissä 20 gramman pakkauksissa, joista ainakin puolet tai kaksi kolmasosaa käytetään ensimmäisessä keittovaiheessa.

2. Kuumenna tee kiehuvaksi ja keitä siihen saakka kunnes se ”tuoksuu hyvältä” ja kunnes sen väri muuttuu tummemmaksi. Keittäjästä riippuen tämä kestää 10 minuutista jopa 40 minuuttiin! Voit maistella teetä välillä, mutta ilman sokeria se on erittäin kitkerää.

3. Lisää kannuun sokeria teen määrän mukaan, yleensä noin 1-2 teelasillista ensimmäiseen satsiin, heiluttele kannua hiukan.

4. Kaada teetä yhteen teelasiin ja kaada se toiseen lasiin nostaen kättä mahdollisimman korkealle. Teetä siirrellään edestakaisin lasista toiseen ainakin viiden minuutin ajan molempia laseja pienellä vadilla pitäen. Tämä vaihe vaatii vakaata kättä ja tottumusta – ainakin aloittelijalta tee ryöpsähtää helposti yli : ) Tarkoituksena on saada aikaan mahdollisimman paljon vaahtoa, mielellään teelasin verran, koska se tekee teestä paremman makuista.

Vaahdon muodostusta.

5. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa vettä tai teenlehtiä ja keitä hetken verran lisää.

6. Kaada teetä laseihin ja tarjoa ensin ryhmän vanhimmille jäsenille. Juoja palauttaa lasin keittäjälle, joka täyttää sen ja tarjoaa seuraavalle.

Keittovuorossa ollut Max valuttaa viimeiset tirat teetä lasiin.

7. Kannun tyhjennyttyä vedestä lisää siihen vettä ja hiukan teetä, ja aloita prosessi alusta.

8. Toisella ja kolmannella keittokerralla teehen lisätään enemmän sokeria ja myös minttua, ja sitä keitetään vähemmän aikaa kuin ensimmäisellä kerralla.

Eikun kokeilemaan!

”Vasta siivosin, ja taas on gekko kakannut lattialle!”

Normipäivä Senegalissa. Pienenpienistä pökäleistä huolimatta arvostan gekkojen viihtymistä asuntoni tienoilla, koska ne syövät suihinsa hyönteisiä, kuten moskiittoja – ja ovathan ne ihan suloisia, etenkin muutaman sentin mittaiset vauvagekot, joita olen nähnyt pyörimässä ovellani viime päivinä.

Gekkokakan lisäksi ajattelin tässä postissa kertoa siitä, millaista etelän vapaaehtoisen arki on. Tästä voi olla hyötyä niille, jotka harkitsevat ohjelmaan hakemista ensi syksynä: partiolaisilla on nyt kaksi paikkaa auki, toinen täällä Senegalissa ja toinen Nepalissa, josta en osaa juuri itse kertoa. Nepalissa on kuitenkin ollut useita etvo-vapaaehtoisia töissä muissa järjestöissä. Lista muiden maailmalla olevien etvojen uusimmista blogiposteista löytyy etvo-ohjelmaa hallinnoivan Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen sivuilta.

Vapaaehtoisiksi toivotaan ainakin sopivan koulutustaustan, mielellään myös työkokemusta omaavia ihmisiä. Silti hakijoita riittää: viime vuonna vain noin puolet hakijoista valittiin. Suomesta löytyy siis selkeästi muista kulttuureista ja elintavoista kiinnostuneita ihmisiä, jotka haluavat osallistua omalla työpanoksellaan etelän kansalaisjärjestön käytännön työhön. Hakijoiden taustat vaihtelevat toimittajista sairaanhoitajiin, opettajiin tai sitten meihin yleisiin hallintoihmisiin.

Etelän vapaaehtoisten kokemuksiin kuuluu useimmissa paikoissa nyrkkipyykki, sähkö- ja vesikatkojen sietäminen (jos juoksevaa vettä yleensä on), vatsataudit, julkisilla kulkuneuvoilla (lue: täpötäyteen pakatut ja hitaasti etenevät bussit) liikkuminen, kielitaito-ongelmat, yksinäisyys ja turhautuneisuus. Kuulostaako houkuttelevalta vapaaehtoistyötarjoukselta?

Etvo-ohjelmassa on se etu verrattuna moniin muihin – usein reippaasti maksullisiin – vapaaehtoisohjelmiin, että me olemme yleensä ainoita ”valkoisia” vapaaehtoisia vastaanottavassa järjestössä, ainakin kyseisessä hankkeessa. Tämä on ehdottomasti etu sopeutumisessa ja ihmisiin tutustumisessa, koska muuten jämähtää helposti juttelemaan muiden eurooppalaisten kanssa. Tosin henkilökohtaisesti koen tulevani paremmin toimeen senegalilaisten kuin ranskalaisten/belgialaisten kanssa, joita täällä jonkin verran lappaa tekemässä harjoitteluita ja vapaaehtoistöitä. Jotenkin senegalilaisten mentaliteetti on kuitenkin lähempänä suomalaista kuin ranskalaista, vaikka jälkimmäisten kieltä täällä puhutaan siirtomaa-aikakaudesta johtuen. Näin olen siis ainakin itse kokenut.

Yleisesti, ehkä joitain Etelä-Amerikan maita lukuunottamatta, elintaso laskee huomattavasti Suomeen verrattuna, tai vastaa ehkä opiskelijasoluja. Osa etvo-vapaaehtoisista asuu paikallisissa perheissä, mutta Senegalin osalta sellaista vaihtoehtoa ei edes tarjottu. Onneksi saan osallistua perhe-elämään Tinen naapuriperheen luona, jossa käyn usein syömässä illallista ja tästä eteenpäin (toiveesta) preppaamassa perheenisä Ibou Tinen englantia. Iboun haastattelu mehiläistenhoidosta löytyy myös Woomal-DVD:ltä ja YouTubesta.

Olen ollut onnekas erityisesti työnkuvani kohdalla, sillä olen oppinut enemmän kuin uskalsin etukäteen odottaakaan: niin ruohonjuuritason kehitysyhteistyöstä, ympäristöasioista kuin elämästä Senegalissa yleensä. Työ on mielenkiintoista ja haastavaa – vaikkakin usein myös turhauttavaa ja hidasta. Sinänsä koen työskenteleväni melko normaalissa työympäristössä, ainakin ellei seuraavia asioita oteta huomioon:

• vähintään puolet ajasta viereiseltä työmaalta kuuluu ainakin 80 desibelin melu, joka jokseenkin häiritsee keskittymistä, mutta ei silti tee siitä mahdotonta (tottumuskysymys)
• minulla ei ole toimistoa tai työpöytää, vaan työskentelen keskukseen kuuluvan ravintolan pöydässä, välillä täällä nettikahvilan puolella jos langaton yhteys ei toimi (kuten se ei nyt ole toiminut viimeisen kuukauden aikana)
• ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia lappaa sisään keskukseen noin viiden minuutin välein, ja vähintään kättely ja tervehdysten vaihtaminen on pakollista
• sähkökatkoihin kannattaa varautua ja ladata välittömästi sähköposteissa lähetetyt olennaiset paperit koneelle, jotta voi työskennellä sähkökatkon aikanakin (no, blogitekstejä ja raportteja voi joka tapauksessa kirjoittaa valmiiksi, jos vain tietokoneen akkua riittää)
• kello kahden ja kello viiden rukoushetkien aikana levitetään matto lattialle, läträtään vesikannujen kanssa ja suoritetaan rukous; perjantai-iltapäivänä suurin osa ihmisistä katoaa moskeijaan iltapäiväksi, ja palaa ehkä kolmen-neljän maissa töihin, jos palaa
• suurin osa “työntekijöistä” on vapaaehtoisia, jotka saavat hyvin pienen korvauksen työpanoksestaan terveys- tai ympäristöhankkeissa

Töissä ympäristökasvatustilaisuudessa.

Työnkuvastani tarkemmin kirjoitin jo aiemmassa blogipostissani, joten siirryn etvon viikonloppujen puolelle.

Viime viikonloppuina ohjelmassani on ollut hyvinkin tylsiä asioita, koska olen halunnut pysyä Mborossa ja vain levähtää parin päivän verran. Pari viikkoa sitten lauantaina tein muun muassa naapurin kanssa ostoskierroksen Mborossa: ruokatarvikkeiden, kuten maitojauheen, mangojen, omenoiden ja jogurtin lisäksi piti lopulta hankkia huoneeseeni tuuletin, koska nyt öisinkin on jatkuvasti yli +25 astetta lämmintä. Mukaan tarttuivat myös kynnysmatto ja jatkojohto. Illalla siivosin asuntoni ja katsoin MM-kisojen Paraguay-Espanja -pelin toisen puoliajan naapureiden televisiosta.

Sunnuntaina nukuin pitkään, pesin pyykkiä, söin ison ja herkullisen lounaan naapureiden luona ja kävin muutaman kilometrin päässä olevalla rannalla. Aiemmin olen yleensä käynyt vain juoksemassa rannalle ja takaisin, mutta kesäkuun lopussa, pari kuukautta Mborossa oltuani huomasin, että siellähän voi myös viettää aikaa – kunhan vain varautuu siihen, ettei aurinkovarjoja ole, ja että paikan päältä voi parhaimmillaan ostaa vain paikallisia mehuja ja hedelmiä.

Mango- ja mehumyyjiä Mboron rannalla.

Rannalla oleminen on täällä yleinen sunnuntaiaktiviteetti. Ihmisiä tulee busseilla ja autoilla jopa Tivaouanesta, 30 kilometrin päässä olevasta kaupungista saakka nauttimaan Mboron rannasta. Vedessä pärskimisen lisäksi ihmiset hautaavat itseään mielellään hiekkaan, pelaavat jalkapalloa, painivat tai harrastavat muuta kuntoilua. Itse lähinnä istun, kävelen loppumattomalta tuntuvaa rantaa tai luen jotain. Tai en tee yhtään mitään, mikä on ihan miellyttävä vaihtoehto sunnuntai-iltapäivän viettämiselle.

Asemapaikkani Mboro ei ole kaikista vilkkain kaupunki yöelämän kohdalta, mutta toisinaan täällä järjestetään tanssi-iltamia, jotka muistuttavat hiukan koulun diskoja puitteiltaan, mutta eivät tanssimisen osalta. Dakariin pääsee kuitenkin muutamassa tunnissa, jos haluaa esimerkiksi nähdä isompien starojen konsertteja tai tutustua muuten Senegalin pääkaupungin menoon. Riippuu paljon omasta mielenkiinnosta ja aktiivisuudesta, mitä näkee ja tekee. Itse olen seurannut painiotteluita, nauttinut Dakarin ravintoloiden monipuolisuudesta ja käynyt joissakin pääkaupungin kulttuuririennoissa, kuten katsomassa nykytanssia tai elokuvia Ranskan kulttuurikeskuksella. Muuten työn ulkopuolinen matkustaminen on jäänyt vähemmälle, niin taloudellisista kuin jaksamisenkin vuoksi, mutta toukokuussa kävin St-Louisissa jazz-festareilla.

Kongolaista nykytanssia Dakarissa.

Viime viikkoina olen alkanut rutinoitua niin työ- kuin vapaa-ajan elämäänkin. Enää ei tarvitse edes miettiä ensimmäisten kuukausien tapaan, miksi sitä tulikaan taas lähdettyä, koska vastaus tulee itsestään lähes päivittäin: en usko, että olisin voinut saada näin antoisaa kokemusta kehitysyhteistyön todellisuudesta mistään muualta. Onkin uskomattoman harmillista, että taisin olla viimeinen etvo-vapaaehtoinen, jolle myönnettiin työttömänä työnhakijana työelämävalmennustukea vapaaehtoiskauttani varten. Etenkin, koska palaan Senegalista Suomeen suoraan palkkatöihin, ja varmasti ainakin osittain juuri etvo-kokemukseni ansiosta. Jatkossa etvot joutuvat etsimään rahoitusta muualta kuin Työministeriöstä, ja todennäköisesti myös omista taskuistaan.

Toivon kuitenkin, että ensi vuodelle riittää motivoituneita hakijoita Woomal-hankkeeseen: sinnikkyys, avoimuus ja halu oppia ovat täällä tarvittavia ominaisuuksia, joiden avulla pärjää pitkälle. Ja kyky sietää epävarmuutta ja jatkuvia muutoksia – kuten niitä aina uudelleen lattioille ilmestyviä gekkokakkoja.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Joskus asioiden tapahtuminen Senegalissa saattaa kestää. Tehtävät asiat juuttuvat jollekin tasolle; on sähkökatkoja ja teknisiä ongelmia; tai sitten vain saattaa unohtaa sen, mitä piti tehdä.

Tämä blogiposti jäi uinumaan luonnoksena blogialustalle yli kahdeksi kuukaudeksi, ja päätin sen nyt lopulta julkaista. Kirjoitin ensimmäisestä seurantamatkastani toukokuussa kahdella Woomal-hankkeen paikkakunnalle, Niakhariin ja Diourbeliin. Jalkauduin tälle Senegalin erityisesti maapähkinöitä tuottavalle, kuivalle ja kuumalle alueelle kahden kokeneemman Senegalin partiojärjestön edustajan kanssa.

Ei ihme, että iltapäivällä Diourbelissa, ja etenkin Niakharissa tuntui “melko lämpimältä”: ajattelin Senegalin television liioittelevan säätiedotuksessaan, mutta BBC ja muut sääpalvelut vahvistavat näkemäni numerot: paikkakunnilla lämpömittari nousee helposti yli 40 asteen päivisin, yöllä se saattaa taas pudota jopa 20 asteeseen

Niakharin partiokeskuksen kirjasto, jonne on pian tulossa ympäristöaiheista lisäystä.

Kannoin mukanani partiokeskuksia piristämään Suomessa viestintään käytettäviä Woomal-julisteita, koska Senegalissa ei – vielä – ole omia Woomal-tiedotusmateriaaleja. Muutaman kuukauden välein ilmestyvä Woomal-tietolehtinen on kuitenkin jo laitettu maailmalle Senegalissa, ja siinä kerrotaan hankkeen edistymisestä, ympäristöaiheista ja tulevista tapahtumista. Tarkoituksena on myös osallistaa hankkeessa toimivat partiolaiset lähettämään omia juttujaan ja valokuviaan erilaisista Woomal-tapahtumista.

Suomen Woomal-juliste ja Niakharin hankevastaava Coumba Ndiouf.

Niakharin keskuksen seiniltä bongailin hersyviä aanelosia, joiden viestittivät viisauksia kuten: “Älä sekaannu muiden elämään luodaksesi ongelmia toisten perheisiin. Se ei ole hyvä.  Päinvastoin, auta heitä jatkamaan oikealla tiellä. Kasvavan Senegalin puolesta.” Yksinkertaisempiin sloganeihin kuuluivat muun muassa “Partiolainen osaa totella”, tai “Ympäristöä täytyy suojella”.

Woomal-seinäpiirroksia Niakharin keskuksessa.

Paikallisväriä erilaisiin ympäristökasvatustapahtumiin tuovat muun muassa painijat ja räppärit. Senegalilainen paini on noussut täällä ainakin jalkapallon rinnalle tai ohi suosituimmaksi urheilulajiksi, ja kortteleissa järjestettävät painiottelut keräävät helposti satoja katsojia pienemmässäkin kylässä. Painijat ja räppärit houkuttelevat ja viihdyttävät yleisöä, ja samalla ympäristönsuojeluviesti kulkee eteenpäin.

Painijat mukana Woomalissa.

Niakharista jatkoimme matkaa ensin läpiruostuneella pikkubussilla, jonka jouduimme vuokraamaan omaan käyttöömme muiden liikennevälineiden puutteessa. Sitten odoteltiin Bambeyn kaupungissa pilkkopimeässä mahdollisesti ohikulkevia jatkokulkuneuvoja, ja lopulta Dakarista tuleva bussi pysähtyikin ottamaan lisää matkustajia Diourbeliin, seuraavaan määränpäähämme saakka.

Savannimaisemaa matkalla Niakharista Diourbeliin

Parin päivän seurantamatkan aikana ei ehtinyt tutustua kovinkaan syvällisesti Niakharin ja Diourbelin keskusten toimintaan. Kävimme läpi kysymyslistaa hankkeen toiminnasta paikallisten vapaaehtoisten sekä Woomal-henkilökunnan kanssa, tarkoituksena tunnistaa hankkeen toteuttamista hidastavia tekijöitä tarvittavien korjausliikkeiden tekemiseksi. Lähinnä siis istuimme kokouksissa eri vastuuhenkilöiden kanssa, enkä itse paikkakuntiin juuri ehtinyt tutustua – mielelläni lähden vielä toistekin. Ainakin Diourbelissa olisi elokuussa tiedossa puunistutuskampanjoita partioleirien yhteydessä, joten se olisi hyvä tilaisuus seurata paikallisryhmiä Woomal-aktiviteeteissa ja raportoida niistä jälkeenpäin, niin Suomeen kuin Senegaliinkin.

Pienluottokassa Foneesin vastaava Diourbelissa, Fatou Sene.

Kuvakertomus Koldasta

Kesäkuun alussa lähdin muutaman päivän varoitusajalla kaukaisimmalle Woomal-paikkakunnalle, Casamancen alueelle Etelä-Senegaliin Koldan kaupunkiin. Lähdin Koldaan mukaan ensinnäkin hankkeen seurantamatkalle, toiseksi auttamaan Maailman ympäristöpäivän järjestelyissä.  En halunnut lähteä pitkälle matkalle vain yhden päivän takia, joten jäin kerralla Koldaan viikoksi seuraamaan Woomal-hanketta yleisemmin.

Lähdin siis matkaan mikroluottojen parissa toimivan ja Woomalin ohjausryhmän jäsenen, Mansour Kébén kanssa. Seitsemän hengen autolla matka Dakarista Koldaan kesti 10 tuntia, mukana myös Gambia-joen ylitys lautalla, ja Gambian läpi huristelu autolla. Meno-paluumatka samalla reitillä toi passiini yhteensä kahdeksan (8) uutta leimaa! (2 x ulos Senegalista – sisään Gambiaan – ulos Gambiasta – sisään Senegaliin)

Autolautta Gambia-joella.

En oikein tiennyt mitä odottaa: etukäteen kerrottiin, että alueella on vaarallista (maamiinoja, Casamancen sisäiseen konfliktiin liittyviä ryösteleviä sissejä…), kuumaa ja vehreää. Näistä kaksi viimeistä pitivät paikkansa oman kokemukseni mukaan: iltapäivisin olisin voinut vannoa astuessani hotellista ulos kadulle, että olin saunassa. Siltä ainakin 44 asteeseen kivunnut lämpötila yhdistettynä kosteuteen ja aurinkoon tuntui! Ensimmäisen iltakävelyn aikana tutustuin jo Koldan jäteongelmiin:

Possu hyödyntää Koldan jätteitä - sadekautena tässä on kuulemma joki.

Vaarallisuus ei minulle varsin välittynyt Koldan alueelta, muuten kuin siten, että kaupungissa oli yhteensä noin tuhannen sotilaan armeija parakeissa, ja erittäin hyvin valaistut kadut. Sähkökatkot olivat myös harvinaisempia kuin muualla Senegalissa, oletettavasti tarkoituksena ehkäistä ihmisten turvattomuuden tunnetta. Tähän kun lisätään vielä uudenuutukaiset tiet, voi hyvin ymmärtää miksi Koldassa oli harvinaisen yleistä pitää presidentti Wadesta.

Erittäin hyvin valaistu ja päällystetty Koldan katu

Maailman ympäristöpäivän aikana , lauantaina 5. kesäkuuta osallistuin Koldan paikalliskoordinaattorin Tamsir Manén kanssa ensinnäkin viralliseen avajaisseremoniaan Koldan lääninhallituksen tiloissa. Paikalle oli kutsuttu muun muassa kunnanjohtaja, kuvernööri, ympäristöviranomaisia, eri järjestöjen edustajia ja koululaisia. Paneelin keskustelijat esitelmöivät Maailman ympäristöpäivän taustasta ja erilaisista Koldan todellisuuteen liittyvistä ympäristöongelmista. Avajaistilaisuuden ohjelmassa oli lisäksi muun muassa kolmen henkilön esittämä sketsi aiheesta laiton puunhakkuu.

Tamsir Mané ja minä Koldan lääninhallituksen edessä.

Lääninhallituksen ohjelman jälkeen jatkoimme Koldan partiolaisten toimintakeskukseen lounaalle hankkimaan energiaa iltapäivää varten.

Kokit esittelevät Senegalin kansallisruokaa, riisiä kalalla ja vihanneksilla (thieboudjen).

Iltapäivän aikana järjestettiin ensin kolmen nuorisoliikkeen (EEDS, muslimipartiolaiset ja Punainen Risti) lapsille piirroskilpailu aiheesta ympäristö:

Piirroskilpailua valmistelemassa.

Lasten piirtäessä taideteoksiaan liikkeen teininuorten kesken alkoi tee-debatti tämän vuoden Maailman Ympäristöpäivän teemasta, biodiversiteetistä. Ensin siis mietittiin mitä se merkitsee, ja mitä ympäristö yleensä tarkoittaa. Keskusteluun otti osaa nelisenkymmentä nuorisoliikkeiden jäsentä, ja alun ujostelun jälkeen useampikin tarttui rohkeasti mikrofoniin jakaakseen tuntemuksiaan aiheesta.

Teenjuonnin ja keskusteluiden päätteeksi muutaman hengen tuomaristo valitsi takahuoneessa 35 lapsen piirroksesta kuusi parasta. Palkinnot oli hankittu sukupuolijakautuneesti: pojille jalkapallo, piirroskyniä ja valistussarjakuvaa, tytöille sama satsi, mutta jalkapallo oli korvattu isolla maitojauhepussilla. Protestoin tätä jakoa jokseenkin voimakkaasti – tytötkin voivat pelata jalkapalloa, vaikka se onkin täällä harvinaisempaa – mutta päätimme lopulta jakaa palkinnot sovitulla tavalla. Lopulta yksi tyttö saikin vahingossa jalkapallon, koska häntä luultiin nimen perusteella pojaksi : )

Yksi piirroskilpailun voittajista odottaa palkintoaan.

Musiikillisen väliajan (laulua ja tanssia livenä ja musiikkia soittimesta) jälkeen valmistauduimme illan viimeiseen aktiviteettiin, elokuvanäytökseen reilun kilometrin päässä sijaitsevassa korttelissa. Laitteiden kuljetukseen tilattua taksia ei kuulunut, joten lopulta reippaat partiolaiset kantoivat tarvittavat välineet: kaiuttimet, äänipöydän, pöytätietokoneen, dvd-soittimen, mikrofonit ja johdot. Illan kulkuun sisältyi musiikkivideoita, luontovalokuvia, Koldan metsistä ja naisryhmien tulonhankkimisaktiviteeteista kertova filmi, tanssikilpailu ja lopuksi vielä räppäämistä. Käytettyä tuli myös ennätysmäärä kieliä: ranskaa, wolofia, pulaaria ja mandinkaa. Kolda on eri alueiden risteyspaikka, mistä johtuen siellä puhutaan hyvin montaa kieltä – pulaar kuitenkin hallitsee historiallisista syistä.

Äänipöytämies ja valkokankaana toiminut paikalliskoordinaattorin lakana.

Ympäristöpäivän jälkeen osallistuin vielä muihin aktiviteetteihin, kuten jätehuoltoa ja mikroluottoja käsittelevään ryhmäkeskusteluun. Kävimme paikalliskoordinaattorin kanssa eri virkamiesten ja järjestöjen puheilla. Pari päivää vierähti Koldan tietokoneen parissa: asensin siihen virustentorjuntaohjelman ja OpenOfficen, ja teimme yhdessä Woomal-projektista Koldassa kertovan Powerpoint-esityksen : ) Testasimme esitystä viimeisenä päivänäni hankkeen paikallisten vapaaehtoisten ja muiden partiolaisten kanssa, jolloin minä kävin läpi yleisesti Woomal-hanketta ja Tamsir kertoi erityisemmin Koldan aktiviteeteista.

Fatoumata Diallo a.k.a Riikka Suhonen kertomassa Woomal-hankkeesta Koldan vapaaehtoisille.

Viimeiseen päivään kuului myös arviointi: kävimme läpi Koldan vapaaehtoisten kanssa lauantain ympäristöpäivän sujumista ja siitä opittua. Lisäksi kerroin omia huomioitani ja kyselin koldalaisten toiveista. Yhteistyötä suomalaisten kanssa toivottiin jatkettavan vielä Woomal-hankkeen jälkeenkin, koska hanke on todella vireyttänyt Koldan partiotoimintaa ja tuonut siihen uutta puhtia. Pelkästään Koldan partiokeskuksen kunnostaminen, sähköistäminen, tietokone ja muut hankitut laitteet ovat olennaisesti parantaneet keskuksen toimintaa. Lisäksi toivottiin telttoja ja muita partiovarusteita seuraavan Woomal-leirin mukana – ja lisää tietokoneita, mielellään kannettavia sellaisia. Olisiko mahdollista toteuttaa läppärikeräys Suomessa ennen ensi kevään Woomal-leiriä Senegalissa? Lisäksi toivottiin myös itse Woomal-leirin tuloa Koldaan saakka, mutta pitkän välimatkan vuoksi tämä lienee vaikea toteuttaa käytännössä.

Arvioinnin päätteeksi pyysin partiolaisia opettamaan minulle “yhden paikallisen laulun”. Tästä sukeutui lopulta reilun tunnin sessio, jonka aikana käytiin läpi erinäisiä lauluja ainakin neljällä eri kielellä…sain sen mitä tilasin ja enemmänkin!

Arviointi päättyi musisointiin.

Mitä jäi Koldan matkasta käteen?

Entistä monipuolisempi kuva Senegalista, hyviä muistoja ja yhteyksiä, yksi uusi mekko ja minulle annettu paikallisen pulaarin kielen mukainen nimi, Fatoumata Diallo. Saa nähdä, tuleeko vapaaehtoisjakson aikana vielä toinen tilaisuus lähteä Koldaan saakka – inshallah!

Woomal-graffiti yhdessä Koldan korttelissa.

Mahdollinen missio

”Mitä sinä tarkalleen ottaen teet siellä?” tai ”Mikä on missiosi täällä?”

Molemmat ylläolevat ovat usein kuultuja kysymyksiä viimeisen muutaman kuukauden aikana: edellinen on suomalaisten esittämä tiedustelu, jälkimmäinen taas senegalilaisten. ”mission” tarkoittaa ranskaksi työmatkaa tai vain yleisesti tehtävää (mutta myös lähetystyötä, kuten englannin kielessä).

Ensimmäisen Senegalin kuukauteni aikana ja sitä ennen vastasin kysyjille ensin ”hyvä kysymys”, sitten lisäten jotakin epämääräistä ja koettaen kaivella muistiani alustavan työnkuvan sisällöstä.

Toisen kuukauden aikana aloin itse vähitellen hahmottamaan, mitä kaikkea minulta voidaan odottaa ja mitä voisin hankkeen piirissä Senegalissa ja Suomessa tehdä.

Nyt kolmannen kuukauden puolivälissä voisin jo koettaa vastata itse kysymykseen : )

Kirjoitusta

Tähän mennessä olen tehnyt vähemmän perushallinnollisia töitä, kuten hankkeesta raportointia – johtuen osittain siitä, että hanke lähti tänä vuonna varsinaisesti käyntiin vasta toukokuussa, ja varsinaista raportointia on ollut toistaiseksi vähän. Kirjoittamista on sinänsä riittänyt, kuten: reilun sivun mittainen artikkeli partioviestinnän käyttöön Woomal-hankkeen vuoden 2009 saavutuksista ja tämän vuoden näkymistä; lyhyt kuvaus hankkeeseen liittyvästä pienlainajärjestelmästä; raportti toukokuussa pidetystä suunnittelutyöpajasta; Niakhariin ja Diourbeliin tehtyjen seurantamatkojen raporttien täydentäminen omilla muistiinpanoillani; pöytäkirja hankkeen ohjausryhmän kuukausittaisesta kokouksesta; artikkeleita ja yleistietoa hankkeesta kertovaan uutislehtiseen; ja päivitys Woomal-hankkeen yleisesittelyyn. Teimme myös Woomal-hankkeesta ranskankielisen powerpoint-esityksen, jota on hyödynnetty mitä erilaisimmissa yhteyksissä – kuulemma muun muassa ensimmäisessä Kilke-leirin senegalilaisten lähtijöiden viikonlopputapaamisessa.

Ranskan kirjoittaminen on lähtenyt parin vuoden tauon jälkeen taas sujumaan, vaikka joudunkin vielä käyttämään internet-sanakirjoja etsiessäni lauseisiin sopivia sanoja. Käännöspuolen osalta käänsin tämän vuoden ensimmäisen neljännesvuosiraportin ranskasta suomeksi. Lisäksi olen aloittanut kääntämään ”Siisti savanni” -vihkosesta erilaisia Suomessa mahdollisesti toteutettavia Woomal-aktiviteetteja ranskaksi, koska Senegalissa ollaan myös kiinnostuneita siitä, mitä Suomessa ympäristökasvatuksen ja Woomalin puitteissa tehdään.

Pelkän raportoinnin sijaan tiedonhaku mitä erilaisimmissa muodoissaan muodostaa merkittävän osan työtäni, koska hankepaikkakunnilla kaivataan erityisesti tietoa ja kuvallista materiaalia. Käsitteiden määrittely (ympäristökasvatus, ilmastonmuutos, aavikoituminen, jätehuolto, sosiaalinen mobilisaatio…) ja niiden paperille laittaminen vaatii tiedonhakua -ja käsittelyä, johon saa käytettyä yllättävän paljon aikaa. Lisäksi olen koettanut etsiä valmista tai osittain sovellettavaa ympäristökasvatusmateriaalia kyseisistä teemoista, mutta etenkin kehitysmaakäyttöön sitä löytyy internetistä hyvin vähän. Löysin joitakin kiinnostavia ranskankielisiä artikkeleita hankkeen teemoista sekä osittain Woomalin käyttöön sopivia videopätkiä verkosta.

Useimmiten minut löytää tietokoneeni näytön takaa niin Dakarissa, Mborossa kuin muillakin hankepaikkakunnilla. Suljen koneen lähinnä matkustaessani, osallistuessani ympäristökasvatustilaisuuksiin käytännössä tai tavatessani ihmisiä toimiston ulkopuolella.

Liikkumista

Matkustaminen kuuluu myös työnkuvaani. Mboro-Dakar -akselin lisäksi olen osallistunut seurantamatkoille yhdessä hankkeen johtoryhmän jäsenten kanssa Niakharissa, Diourbelissa ja Koldassa. Etelä-Senegalissa sijaitsevaan Koldan kaupunkiin jäin viikoksi itse seurantapäivän jälkeen auttamaan aktiviteettien järjestämisessä ja niistä raportoinnissa.

Vaikka matkustaminen onkin äärimmäisen antoisaa, on se Senegalin oloissa etenkin pidempien välimatkojen kohdalla myös suhteellisen rankkaa. Kesäkuun alussa tekemäni viikon matka Koldaan, Etelä-Senegaliin vei menomatkalla kymmenen tuntia, paluumatkalla yksitoista. Muille hankepaikkakunnille pääsee Dakarista yleensä 3-4 tunnissa.

Yleisimpänä kulkuvälineenä on 7-paikkainen taksi: pienimuotoiseksi joukkoliikennevälineeksi muutettu farmariauto, Peugeot 506. Yleensä mikään auton mittareista ei toimi, taaimmaisella penkillä istuessa pää osuu jatkuvasti kattoon, ja halkeilevaa tuulilasia koristavat uskonnollisten johtajien sekä tähtipainijoiden kuvat. Ilmanvaihto toimii avonaisten ikkunoiden kautta, mutta lämpötila nousee silti iltapäivällä matkustaessa ainakin 40 asteeseen etenkin takapenkillä. Toivottavaa on, että auton pakoputki toimii, sillä muuten päänsärky iskee melko äkkiä.

Aina näitä luksusluokkaan kuuluvia 7-paikkaisia joukkoliikennevälineitä ei kuitenkaan ole tarjolla. Etenkin lyhyemmillä matkoilla usein ainoana vaihtoehtona on pikkubussi, johon mahtuu helposti kolmisenkymmentä ihmisitä ja jonka täyttyminen saattaa yhtä helposti kestää mitä tahansa tunnista kolmeen tuntiin. Ennen bussin täyttymistä liikkeelle ei lähdetä, joten odotellessa ehtii hyvin etsiä ruokaa ja juomaa matkan varrelle. Kuvass olevan pikkubussin jouduimme poikkeuksellisesti vuokraamaan kahden ihmisen käyttöön, koska muita kulkuneuvoja ei enää Niakharista Bambeyhin (välietappi matkalla seuraavaan kohteeseen, Diourbeliin) kuuden jälkeen illalla kulkenut. Auton pohja oli lähes kokonaan läpiruostunut, ja vaihdekepin alta pilkotti alla viilettävä maa.

Vielä ihan toimiva pikkubussi, pientä remppaa vailla.

Kohtaamista

Ihmisten tapaaminen on tärkeä osa Woomal-hanketta. Yhteistyökumppaneiden, kuten kortteliyhdistysten tai nais- ja nuorisojärjestöjen edustajien tapaamiseen tulisi oikeastaan käyttää enemmänkin resursseja. Lisäksi yhteyksiä ylläpidetään kunkin hankepaikkakunnan viranomaisiin, pormestarista ympäristötarkastajaan. Kansallisella tasolla koordinaatiotiimi, jonka osana työskentelen, pitää myös yhteyttä ympäristöministeriöön ja merkittävimpiin ympäristön kanssa työskenteleviin järjestöihin Senegalissa.

Yhteydenpidon tarkoituksena on pitää eri tahot tietoisina siitä, mitä Woomal-hanke tekee ja toisaalta olla selvillä siitä, mitä muut tekevät. Kun tiedetään, mitä kukin tekee, voidaan tarvittaessa työskennellä yhdessä tavoitteiden saavuttamiseksi tai pyytää kunnalta tukea esimerkiksi traktorin, lapioiden tai muiden tarvikkeiden muodossa siivoustalkoiden järjestämiseen hankepaikkakunnalla.

Puhumista

Sokerina pohjalla on itse ympäristökasvatustilaisuuksiin osallistuminen ja niiden järjestäminen, sillä niissä näkee parhaiten sen, miten hanke käytännössä toimii. Kansallisen tason tapahtumien ja koulutusten järjestäminen lankeaa suurelta osin hankkeen koordinaattorin, Diarin, vastuulle, mutta koetan auttaa parhaani mukaan etenkin viestintäpuolessa ja tapahtumista raportoinnissa.

Woomalin aktiviteetit hankepaikkakunnilla alkoivat tänä vuonna harmillisen myöhään, koska hanke haluttiin arvioida viime vuoden osalta kunnolla ja miettiä, mitä täksi vuodeksi pitäisi muuttaa tai tehdä toisin. Mborossa ehdin toukokuun lopussa osallistua yhteen jätehuoltoaiheiseen ryhmäkeskusteluun, ja Koldassa taas Maailman ympäristöpäivän myötä useampaankin erilaiseen aktiviteettiin, joista lisää tulevassa Kolda-kirjoituksessa.

Ryhmäkeskustelu jätehuollosta naisten lukutaitoluokassa.

Tapahtumissa olen mielelläni raportoijan ja tarkkailijan roolissa, vaikka paikallisen yleisön silmissä tämä saattaa näyttäytyä enemmän koristeena ja kiinnostuksen kohteena : ) Olen kuitenkin puhunut ranskaa yleisön edessä mikrofoniin ja ilman (joku on kääntänyt wolofiksi tai pulaariksi yleisöstä riippuen), ja vähintäänkin esitellyt Woomal-hanketta ja kertonut kuka olen, mistä tulen ja miksi.

Varsinaisen tieto-osuuden pitää yleensä joku muu, jottei aikaa tuhrautuisi liikaa kääntämiseen. Muutenkin pidän parempana sitä, että paikallinen puhuu paikallisten kanssa, koska siten viesti menee paremmin perille kuin jos ulkopuolinen kertoo kuinka tulisi toimia. Olen kuitenkin puheenvuoroissani kiitellyt yleisöä läsnäolosta ja toivonut heidän soveltavan uusia tieto-taitoja käytännössä tai muuttavan edes pienen osasen jokapäiväisistä toimistaan ympäristöystävällisemmäksi. Esimerkiksi Mborossa naisten lukutaitotunnin päätteeksi pidetyssä ryhmäkeskustelussa esitin toiveen, että joskus kaupassa voi myös kieltäytyä pienistä, ohuista, mustista muovipusseista ja miettiä niille vaihtoehtoja…mutta ihmisten on tunnetusti vaikea muuttaa käytöstään nopeasti. Kuinka moni suomalaisista on siirtynyt muovipusseista kangaskasseihin?

"Grand" Mass (lukutaitohankkeen vetäjä), naisten lukutaitoluokan opettaja, minä ja Mboron Woomal-koordinaattori Issa Sow.

Suunnittelua

Eilen aloimme Mborossa suunnittelemaan reilun viikon päästä pidettävää sosiaalista mobilisaatiota (en tunne tälle mitään järkevää suomennosta), jossa on tarkoitus pohtia yhdessä Mboron asukkaiden ja kutsuvieraiden, kuten ympäristöviranomaisten, järjestöjen edustajien ja kunnanjohtajan kera mitä jäteongelmalle voisi konkreettisesti tehdä. Tätä suunnittelua ja tilaisuuden toteuttamista taas tukevat oikeastaan kaikki edellä luetellut muut työtehtävät, joihin voisin vielä lisätä yhden hyvin olennaisen: yleisen säätämisen. Järjestelyä, varmistelua, yhteydenpitoa, sähköpostien lähettämistä ja skype-keskusteluja eri osapuolten kanssa käydään lähes päivittäin, eikä ilman niitä hanke etene.

Usein Senegalissa esitetty kysymys on: ”entä työ / hanke, miten se etenee?”. Yleensä vastaan myöntävästi, vaikka toisinaan tuskastuttaa ja välillä taas vilistetään vauhdikkaammin eteenpäin. Wolofinkielisen sananlaskun mukaan ”vain rauhallisesti etenemällä saa apinan kiinni puskassa” (ndank ndank mooy japp golo ci niaye), eli suomalaisittain käännettynä ”hiljaa hyvä tulee”. Näillä neuvoilla jatkan siis missiotani : )

Aamiaispöydässä

Syön lähes aina ulkona aamiaista Senegalissa. Ensinnäkin siksi, että omassa asunnossani ei ole keittiötä eikä edes kaasukeitintä (toki sellaisen saisi helposti hankittua, jos vain haluaisin), ja käytän veden keittämiseen, ajoittaisen pastan kokkaamiseen tai voileipien väsäämiseen parinkymmenen metrin päässä olevaa naapurin kyökkiä, johon minulla on myös avain. Samalla avaimella saan kätevästi myös pääsyn satelliittitelevision äärelle naapurin olohuoneeseen, jos iltaisin on tylsää ja haluaa nähdä uutisia maailmalta : )

Yleensä syön kuitenkin aamiaista toisen naapurin, Fatou Tinen pitämässä aamiaiskojussa, jossa myös CIFOP-keskuksen oppilaat ja opettajat käyvät aamulla ennen tuntien alkamista. Huolestuneena kyselin miten kojulle käy koulun loman alkaessa kesäkuussa, mutta Fatou vakuutti tekevänsä aamiaista loman aikanakin.

Aamiaiskoju sijaitsee noin 40 metrin päässä asunnoltani, ja koostuu heinäkatoksesta, pöydästä ja kolmesta tai neljästä penkistä. Pöydällä on yleensä kolme erilaista kattilaa: yhdessä on herkullista papukastiketta, ndambea, toisessa itsetehtyä majoneesia, ja kolmannessa spagettia, johon on sotkettu hiukan jotakin kastiketta. Joskus tarjolla on myös tonnikalatahnaa. Puolet pöydästä peittyy patonkeihin, joita on kahta erilaista: kokonainen keveä peruspatonki maksaa 150 CFAa (vajaat 0,25 euroa), ja pienempi, mutta tiiviimpi ”pain riche”, joka muistuttaa itsetehtyä isoa sämpylää, maksaa 100 CFAa (0,15 euroa). Täytteet maksavat kukin 50 CFAa, ja yleensä otan puolikkaan patongin tai kokonaisen “pain richen” majoneesilla ja ndambella. Edellinen vapaaehtoinen oli myös tunnettu rakkaudestaan ndambeen, joten todennäköisesti kaikille tänne tuleville suomalaisille tarjotaan jatkossa lempiruokaamme, papukastiketta…

Kojun kahvi on Senegalin omaa cafe toubaa: guinean pippurilla (?) maustettua, hyvin sokeroitua ja maukasta mustaa kahvia, jossa kuuleman mukaan on vähemmän kofeiinia kuin tavallisessa kahvissa. Usein keitän itselleni ensin yhden kupin vähemmän maukasta Nescafe-pikakahvia maitojauheella, ja täydennän sitä cafe touba -sokeripaukulla. Cafe touba maksaa kadulla ja tällaisissa kojuissa 50 CFAa (0,08 euroa) – rannikon turistiravintoloissa siitä voidaan pyytää kymmenkertainen hinta, siis jopa lähes euro, jota muistan kauhistelleeni kuukausi sitten jo paikallisiin hintoihin totuttuani : ) Yleensä koko aamiaiseen kuluu Mborossa noin 200-250 CFAa, 30 senttiä, kun taas hotelleissa aamiaista ei taatusti saa alle tonnilla (1,5 euroa), hyvä jos kahdellakaan. Hotelleissa sen taso on usein surkea: samaa Nescafea ja maitojauhetta, jota juon kotonakin, appelsiinimehua purkista ja patonkia voilla ja hillolla – CIFOPin aamiaskojun ndambe tai edes majoneesi voittaisi hillo-voiyhdistelmän milloin tahansa.

Viikonloppuisin Madame Tine ei aina myy aamiaista, joten olen varannut naapurin jääkaappiin jugurttia, hedelmiä ja itselleni epätyypillisesti nutellan tyyppistä suklaa-pähkinätahnaa (se on kyllä oikeasti hyvää!) sekä iänikuista Afrikka-juustoa, pikkukolmioiksi folioon pakattua Vache qui rit -sulatejuustoa. Vielä jos hankin itselleni näkkileipää jostakin Dakarin hyvinvarustellusta supermarketista, niin kaikki on kunnossa pahan päivän varalle!

Kesti noin kolme viikkoa asua CIFOPissa ennen kuin sain tietää, että lähellä on myös kauppa. Sitä ennen oletin, että lähin paikka hankkia yhtään mitään on joko kahden kilometrin päässä meren rannalla oleva kalastajakylä Mboro-sur-mer, tai sitten kolmen kilometrin päässä oleva Mboron keskusta. Löydettyäni tien toisella puolella olevalle kaupalle tajusin miksi en ollut sitä aiemmin huomannut: siinä ei (tietenkään) lukenut yhtään mitään, ja kauppa muodostui muutamasta aaltopellinpalasta asuintalon edessä.

Kaupan luukulla myyjää hetken huhuiltuani pihalla leikkivä pikkutyttö haki varmaankin isänsä paikalle, ja sain lopulta tehtyä ostokseni. Leipä oli tosin lopussa, mutta onnistuin saamaan viimeisen vajaan puolikkaan patonginpalan. Lisäksi kaupasta löytyi tulitikkuja, teetä, sokeria, tupakkaa, pyykinpesujauhetta ja maitojauhetta. Omistaja pahoittelikin valikoiman vähäisyyttä, mutta toisaalta tuskin CIFOPin oppilaat, kaupan pääasialliset asiakkaat juuri muuta ostavatkaan.

Lähestyvä sadekausi tuo mukanaan myös hedelmät: olin shokissa ensimmäisenä viikkonani Mborossa, koska hedelmiä ei silloin löytynyt mistään, joitakin tuontiomenoita ja nahistuneita banaaneja lukuunottamatta. Nyt mangot ovat ilmestyneet jo Mboronkin torille, mutta kilohinta lähentelee vielä euroa. Odottelen varsinaista mangokautta vesi kielellä, sillä silloin niitä kuulemma saa ämpäreittäin pikkurahalla. Lurps!

Bileet

Senegalissa ”juhla” tarkoittaa lähes synonyyminomaisesti ruokaa, paljon ja mielellään montaa erilaista lajia. Juomana voidaan tarjoilla jotakin CocaCola -yhtiön tuotetta, tai vaihtoehtoisesti edullisempia (ja omasta mielestäni miljoona kertaa parempia) paikallisia mehuja, kuten bissapia, baobab-puun mehua tai tamarindimehua. Juhliin kulutetaan surutta rahaa, ja niitä järjestetään paljon: kastejuhlia on usein, koska lapsia syntyy usein; uskonnollisia juhlia on islamin puolesta ainakin kolme-neljä suurta vuosittain, ja kristityillä omansa. Muslimit ja kristityt juhlivat myös toistensa juhlia, ja ihmisiä kutsutaan kylään juhliin uskontorajojen yli.

Alkoholia ei taatusti tarjoilla missään, paitsi ehkä kristittyjen järjestämissä juhlissa, mutta sellaisiin en ole vielä päässyt osallistumaan. Ellei kristilliseksi tilaisuudeksi voida laskea katolisen lähetysseuran tiloissa järjestettyä diskoiltaa toissa viikon lauantaina – ”Mission Catholique” kuuluu ilmeisesti Mboron kuumimpiin menomestoihin! Se tosin tuntui hiukan koulun limudiskolta ympäristönsä puolesta: iso sali täynnä lähinnä lukioikäisiä nuoria, musiikkina kaikkea amerikkalaisesta hiphopista reggaehin ja senegalilaiseen mbalaxiin (Youssou N’Dourin tunnetuksi tekemä musiikkilaji). Diskossa kuitenkin myytiin sokerijuomien lisäksi myös olutta.

Diskon jälkeisenä päivänä eräs Jappoo-projektille läheinen mies järjesti kastejuhlat ensimmäiselle lapselleen, josta tuli Muhammed – itse vauvaa en tosin koko juhlan aikana nähnyt. Kastejuhlat olivat toistaiseksi mielenkiintoisin kulttuurinen kokemus Senegalissa. Muslimit antavat lapselle nimen kahdeksantena päivänä syntymästä, joten kastejuhlat voivat sattua mille viikonpäivälle tahansa. Koko päivän kestäneen juhlan aikana vieraat levittäytyivät pitkin perheen, ja ilmeisesti sukulaisperheidenkin pihapiirejä. Kadulle oli pystytetty iso muovikatos, hiekassa tökötti muovituoleja ja musiikki soi liian lujalla. Aamulla, ja iltapäivään saakka saapuville vieraille tarjottiin perinteistä kasteruokaa lakhia, hirssipuuroa makeassa jogurtissa. Iltapäivällä saapui varsinainen ruokalaji pöytään (tai tässä tapauksessa lattialle), yleensä riisiä lihalla tai jollakin kastikkeella.

Ruokailun jälkeen alkoi naisten vuoro; kadulle katoksen alle kerääntyi sabar-bändi. Sabar tarkoittaa sekä musiikkia että tanssia, niin sanottuja perinteisiä senegalilaisia rytmejä. Toissa sunnuntaina yhtyeeseen kuului ainakin seitsemän sabar-rumpalia: toinen käsi lyö rumpua kepillä, toinen käsi ilman keppiä. Juhlien muusikot saavat palkkansa kuuntelijoiden antamien seteleiden muodossa, ja niitä lahjoitetaan soittajille joko kiinnittämällä seteli hikiseen otsaan tai asettamalla se soittajan hampaiden väliin. Grioottiperinteen mukaisesti erityisen anteliaita suurempien summien antajia ylistetään viisaudestaan, suopeudestaan ja kaikesta muusta mahdollisesta. Senegalin tunnetuin muusikko, kansallissankarin asemaan kohotettu Youssou N’Dour (ks. toisen blogini artikkeli) sai näkemässäni konsertissa muun muassa rannekelloja lahjaksi yleisöltä – Malissa parhaat laulajattaret ovat kuulemma saaneet lahjaksi myös autoja erityisen innokkailta faneilta.

Sabarin sanotaan olevan naisten valtakuntaa. Vaikka soittajat ovatkin miehiä, huomio kiinnittyy päätoimijoihin ja tilan keskipisteisiin, naisiin, jotka tanssivat yksin, kaksin tai ryhmässä. Tavallisesti hyvin verhotut reidet vilahtelevat tanssiessa tuon tuosta kietaisuhameen alta, ja jotkut naisista olivat varautuneet tähän pukemalla hameen alle siveästi leggingsit tai pyöräilyshortsit. Toisinaan hameiden alta vilahteli myös ”perinteisiä senegalilaisia alusasuja”, eli virkattuja lyhyitä kietaisuhameita, jotka eivät juuri peitä mitään.

Sabar ja seremoniamestari hattunsa kera.

Sabar-bändin lisäksi paikalla oli juhlan seremoniamestari, joka usutti naisia, myös erinäisiä valkoisia juhlavieraita tanssimaan. Kuvassa näkyvää hattua kierrätettiin päästä toiseen, merkkinä siitä, että ko. henkilön pitäisi pikapuoliin siirtyä keskelle areenaa pöllyttämään hiekkaa ja paljastelemaan reisiä rumpujen tahdissa.

Tanssivia naisia – ja joitakin satunnaisia miehiä – katsoessa oli hauskaa huomata, miten erilaisia ihmisten tanssityylit ovat. Parhaille nuorille naisille hurrattiin villisti ja heidät oli helppo huomata jo yleisön innostuneista alkureaktioista. Toisaalta myös perusperheenäitien yllättävän taidokkaat tanssiliikkeet aiheuttivat melkoisia huomionosoituksia ja hyväksyvää naurua.

Niin, että tanssinko minä? Olin ulommassa katsojaringissä ja vältin seremoniamestarin hatun toistaiseksi. Tuntui erityisen hassulta verrata pelkkään improvisaatioon perustuvaa kastajais-sabar-sessiota siihen, kun Brysselissä ollessani osallistuin muutaman kerran senegalilaisen tanssinopettajan pitämälle sabar-kurssille, joka järjestettiin kuntoilukeskuksen tanssisalissa. Muutamasta oppitunnista on vähän hyötyä siinä vaiheessa, jos joutuu tanssimaan useamman sadan silmäparin katsoessa. Sabarin rytmit ovat huomattavasti hankalampia – tai ainakin nopeampia – kuin muut länsiafrikkalaiset rytmit, joihin olen erinäisillä afrikkalaisen tanssin kursseilla tottunut.

Viime viikolla olisi ollut vielä kahdet toisetkin kastajaiset Jappoo-projektin lähipiirissä, mutta maanantaina en voinut kovin hyvin, ja keskiviikkona taas päätin lähteä iltapäivällä seuraamaan yhtä ryhmäkeskustelua (aiheesta malaria) ja elokuvailtaa (aiheesta ripulitaudit). Mboron FONEESin kassanhoitaja Mamy on viimeisillään raskaana, joten ehkä pian on seuraavan kastejuhlan vuoro, inshallah. Sitä ennen ehdin vielä treenata sabaria yksin huoneessani ennen julkista nöyryytystä : )

Linkki YouTubeen sabarista kertovaan, englanniksi tekstitettyyn lyhyeen dokumenttielokuvaan.